Seksiä tanssilattialla

posted by: Adam Smith

Kommentit pois päältä artikkelissa Seksiä tanssilattialla

Kun paikalla on niin paljon varkaita samanaikai­sesti, kenties jopa mitään aavistamattomia varkaita, niin se pelästyttää minut menemään taas itseeni, se pakottaa minut omaksumaan kriittisen ja pidättyvän asenteen. En voi ajatella seksiä juuri nyt. Sen aika on vasta myöhemmin. Katselen nuoria miehiä, jotka enemmän tai vähemmän luontevasti hinaavat ystävättäriään edes takaisin tanssilattialla tai johdattelevat heitä saliin tai houkuttelevaan baariin, joka kimaltelee kuin juhla-asuinen laiva pimeässä.

Näen heidän lapsellisen jän­nittyneisyytensä, vaistoan heidän banaalit toiveensa, jotka tähtäävät valloittamiseen ja kunniaan. He etsivät seksiä. Useimmat heistä hakevat yhden illan kumppania. Luen hei­dän taustansa ja tilanteensa heidän asujensa yksityis­kohdista (sellaista kuin kengät, kalvosinnapit, solmi­ot, rannekellot — ja varsinkin niiden hihnat — mah­dolliset sormukset, rannerenkaat, medaljongit, vaat­teiden kuosi, käänteiden ompelukset, taskujen sau­mat, hilse olkapäillä, hiusten leikkaus, parran kun­to…). Huomaan heidän tiedostamattoman brutaalisuutensa kielenkäytöstä ja käsien liikkeistä; mikään ei vältä varkaan havaintokykyä. Minusta pari kolme heistä sopisi hyvinkin olemaan tuo herra Tarzan, jon­ka luona olin aamupäivällä käynyt, muistaakseni hän näytti valokuvissa juuri tuollaiselta — tällaisessa pai­kassahan kaikki muuttuvat samannäköisiksi — ja ajattelen tyytyväisenä, että minulla on kaikesta huolimatta yliote, minähän varastan varkailta!

Olen tyyty­väinen siihen, että pehmeät saapikkaat sopivat mi­nulle kuin hansikkaat käteen. Silti minä hillitsen it­seni meidän tanssiessamme lähekkäin, annan hänen lähentyä ja vetäydyn itse kauemmaksi, sillä minun on hillittävä itseni, minun on säilytettävä malttini, en saa käyttäytyä huonosti todistajien läsnäollessa. En saa antaa heidän saada otetta minusta.

Me tanssimme. Me istumme upottavissa tuoleissa salissa, missä ilma on sakeaa tupakansavusta. Me viihdymme baarissa.

”Tiedätkö”, hän sanoo, ”että olen tosiaankin ollut täällä kerran aikaisemminkin. Mieheni kanssa — sil­loin kun olin naimisissa. Siitä on nyt jo monta vuot­ta. Täällä oli silloin toisenlaista. Nyt täällä on haus­kempaa, on enemmän elämää!” Hän ei hetkeksikään ota käsivarttaan pois kainalostani. Kun vielä olemme tanssineet yhden tanssin ja ottaneet yhden ryypyn, hän kuiskaa:

”Voisimme hyvin mennä sinun luoksesi.”

Minä hätkähdän:

”Ei.”

En ole valmistautunut ehdotukseen seksistä, en tällä tavoin, näin äkkiä. Tosin olin odottanut tätä, sehän on selvää, kyl­lähän kortit sen kertoivat. Ajatuksissani olin jo har­kinnut mahdollisuutta ottaa hotellihuone yhdeksi yöksi. Sillä asiat ovat kehittyneet niin pitkälle, että meiltä puuttuu vain paikka ja tilaisuus. Se että hän haluaa lähteä jonnekin minun kanssani, käydä kans­sani vuoteeseen ja antaa ’tuon miehen’ istua kotona, haluaa yhdessä minun kanssani varastaa tuolta mie­heltä — sillä sitähän minä tunnen meidän tekevän, varastavan hänen ystävältään — se täyttää minun mieleni eräänlaisella hellyydellä häntä kohtaan niin voimakkaasti, että kiedon käsivarteni hänen ympäril­leen ja vedän hänet itseäni vasten meidän seistessäm­me baarin perällä ja kuiskaan vasten hänen kasvojaan niin äänekkäästi, että hän varmaan kuulee:

”Ei se käy, ymmärrätkö, Bel Ami. Se ei ole mahdol­lista!” Äänensävyni on sellainen kuin se selittäisi kai­ken. Ja se tehoaa; hän ymmärtää minua heti, luulee minun ajattelevan erossa asuvaa vaimoani. Todellisuudessa haluan seksiä hänen kanssaan.

posted in: Yleinen

Asuntojen tarkkailua

posted by: Adam Smith

Kommentit pois päältä artikkelissa Asuntojen tarkkailua

deittailuaKun saalis (minä nimitän sitä aina ”tavaroiksi”) on asiakirjasalkussa hyvässä tallessa, laatikot ja hyllyt siivottu tyydyttävästi, lamput sammutettu (tai sytytet­ty mikäli ne olivat palaneet tullessani), ovet suljettu tai jätetty puoliavoimiksi aina sen mukaan miten ne minun tullessani olivat, saattaa sattua, että minä le­pään muutaman minuutin mukavassa tuolissa tai sohvalla. Sellaisina hetkinä, kun varastamisen tekni­nen puoli on hoidettu, voin todella antautua sen val­lan ja täydellisen kontrollin juovuttavan tunteen val­toihin, jonka varas kokee haltuunsa ottamassaan tyh­jässä huoneistossa.

Sellaisena tuokiona minut saattaa vallata puhtaasti aistillinen avartumisen tunne; tilan­ne on mahtavan intiimi. Intiimi tilanne on kuin Match.com kokemuksia joitakin viikkoja sitten. Treffit sujuivat taivaallisesti. Edellisen puolituntisen ajan olen tutkinut huoneistoa tarkasti löytääkseni ”tavaroi­ta” eli varastettavia esineitä, rahaa tai arvoesineitä. Olen kohdistanut siihen koko keskittymiskykyni ja aistit tarkkoina ja pakottaen mielikuvitukseni äärim­milleen kuin Match.com sivustolla seikkaillessani, etsinyt kätköpaikkoja ja ajatellut mahdolli­suuksia päästä turvallisesti eroon löytämästäni.

Mutta kun tämä liikemiesmäinen vaihe (sillähän minun on elettävä!) on ohi, kohdistuu tarkkaavaisuuteni koko­naan toisaalle. Viileän ammattimaisen tarkastelun ti­lalle tulee aivan uudenlainen huoneiston ilmapiirin kokeminen, mielikuvitus alkaa askarrella sen kysy­myksen parissa millaisia ihmisiä täällä asuu ja mitä he oikein puuhaavat? Minkä näköisiä he ovat? Tähän viimeiseen kysymykseen saa vastauksen niistä mo­nista valokuvista, joita ihmiset kehystyttävät ja asete­levat näkyviin joka paikkaan. Ne suovat hyvän näky­män asukkaiden perheoloihin. Ja mikäli aikaa on ja hermot kestävät, voi valokuvien välittämää vaikutel­maa täydentää huoneistossa muuten vallitsevalla ilmapiirillä.

Valokuvathan valehtelevat aina (minun kuudessa henkilöllisyystodistuksessani esittävät kaik­ki kuvat minun näköistäni miestä!), ja sitä paitsi ne on aina otettu jonkin aikaa tai ehkäpä jo vuosia sit­ten. Miten aika on kohdellut valokuvien esittämiä henkilöitä? Millainen suhde vallitsee televisiovastaanottimen päällä kehyksissä olevan kasvo-, rinta- tai kokovartalokuvan esittämän henkilön ja makuu­huoneeseen viskeltyjen vaatekappaleiden välillä? Mi­tä kertoo kirjekuoren takana oleva käsiala? Yöpöydäl­lä oleva kampa? Jääkaapissa oleva leikkelevalikoima? (Sattuu muuten sellaistakin, että otan hyvinvarustetusta pakastimesta yhden tai kaksi kääröä mukaanikin, käärin ne sanomalehteen ja panen ne Olof Lorenzenin liikkeen kantokassiin, jollaista pidän aina mukanani; pakastinvarkautta ei huomata moneen kuukauteen mikäli sitä nyt yleensä huomataan kos­kaan — nykyajan ihmiset eivät itsekään tiedä mitä he omistavat eivätkä varsinkaan tiedä mitä heillä on pakastimessaan.)

posted in: Yleinen

7 päivää tarjous – Inventaario talven varalle

posted by: Adam Smith

Kommentit pois päältä artikkelissa 7 päivää tarjous – Inventaario talven varalle

Tellu ottaa kiinnostuneesti Hamsterin tarjous ­listan. Hän näkee siellä alussa tillit ja kuivatut pi­naatit. Häntä naurattaisi, mutta toisaalta häntä hie­man liikuttaakin.

– Miten herttaista! hän huudahtaa. — Pinaatti on hyvää!

– Mitä? Eikö olekin! Enää 7 päivää sadon kypsymiseen läähättää Hamsteri ilahtu­neena. Katso! käsiini osui myös 7 päivää tarjous Tellu vastaa.

– Pyykkinarua, tavaa Tellu. — Sata metriä, no tuskinpa aivan niin paljon. Mitäs tämä on? Kahden tuuman hamppuköyttä kymmenen metriä?

– Katsohan… ei teille juuri muitakaan köysiä voinut ajatella, mutisee Hamsteri epäselvästi. — Tar­koitan kun Robin… äsh! Antaa sen olla, jos et halua. Mitäs tuosta! Ajattelin vain, että jos halkoauto tarttuu lumikinokseen, niin Rurik voisi väki­pyörän ja köyden avulla kiskoa sen ylös. Mutta an­taahan olla! Katsotaan sitten talvella.

rye grains

– Hyvä Luoja! hätkähtää Tellu. — Kahdeksan säkkiä ruisjauhoja… kulia… kulia. Mitä kulia?

Kolme säkkiä vehnäjauhoja… hevosella ensi lu­milla. Paaluaitta?

Hamsteri vääntelehtii hermostuneesti ja kasvoil­taan tulipunaisena.

Silloin Tellu räjähtää nauramaan. Tosin luullaan, että vain lihavat herrat voivat räjähtää nauramaan, mutta kyllä joskus naisetkin, kun sattuu hermonpäähän.

– Niin, ehkäpä voimme hieman tinkiä jauhojen osalta, sanoo Hamsteri käheästi kämmenen takaa, jolla hän muka peittää äkillistä yskänkohtaustaan.

– Voithan tietysti harkita asiaa, kaikin mokomin. Hm, tämähän oli vain vihje, no niin. Se paaluaitta on varmasti tullut hiilipaperin läpi eräästä toisesta paperista. Niin onkin, nyt muistan, se on tullut eräästä aikaisemmasta jutusta.

– Tellu, et saa nauraa Hamsterille! sanoo Rurik häpeissään vaimonsa käytöksen takia. — Tulee kova talvi ja jauhoja tarvitaan 7 päivää viikossa. Kyllä Hamsteri tietää! Mistä paistat, Tellu, pullaa, jos vehnäjauhot loppu­vat?

Tellu katsoo Rurikin totisia, surkeita kasvoja, ja hän on vähällä antaa ylen, koska hänen huvillaan ei ole mitään määrää.

– Kolmesataa naulaa sokeria, osa toppasokeria, hihittää Tellu. — Satakaksikymmentä kiloa!

sugar

– On ehkä ennenaikaista naureskella, sanoo Hamsteri ärtyisästi. — Tuntuu uskomattomalta, mutta ennen kuin pääsky on taas Suomessa, on toista­sataa kiloa sokeria mennyt sen tiensä kahvissa, marjapuuron päällä ja muissa vastaavissa tilanteissa. Tilas­tollinen pääkonttori on…

– Ainahan ne Niku ja Raisa tahtoo puuron päälle paksusti sokeria! muistuttaa Rurik.

– Mutta onko välttämätöntä ostaa näin suurta määrää kerrallaan? väittää Tellu. — Mihin jou­dumme sokerin kanssa, jos tulee jostakin syystä muutto kaupunkiin?

– Sinäkö kysyt, mihin joudutaan sokerin kanssa, sanoo Hamsteri ja katsoo kulmiensa alta ärsyttävästi hymyillen. — Voisitko kenties ajatella, että sokerit pannaan laatikkoon ja nostetaan junaan. Rahdin, jonkun yhdeksänkymmentä tai toistasataa markkaa, korvaa kauppiaan käteisalennus. Liikemiehet myy­vät uskomattoman edullisesti merkittävämpiä tava­raeriä. Ja ennen kaikkea säästyt alituiselta karavaanihommalta kaupan ja kodin välillä. Moni hikipisara säästyy, huolet vähenevät, on varmuutta, on turval­lisuutta.

– Hjoo! Oletko, Tellu, näitä ajatellut? kysyy Ru­rik voitonriemuisesti. — Tällä lailla loppujen lopuksi säästää, kun kaupasta saa alennusta… Siis muutakin kuin 7 päivää tarjous alennusta. Kyllä sitä rahaa tarvitaan vielä toistekin!

Tellu katselee ihmetellen miehiä. Joskus hän jo aivan kuin oivaltaa asioiden todellisen laidan, mutta sitten epäilyttää ja naurattaa. Mikä riivaa nyt kilttiä Rurikia?

– Mutta emmekö voisi tyytyä yhdeksäänkymmeneen kiloon aluksi, esittää hän nopeasti. — Onhan jo siinäkin sokeria.

Nyt Hamsteri ottaa taskustaan kynän ja lehtiön ja laskee jotakin kulmat kurtussa. Sitten hän sanoo jaamistaen:

– Miksei, tietysti, miten haluat. Kyllä vain, jos kerran niin tahdot. Mitäs minä! Enhän minä. Tekisi kuitenkin mieli huomauttaa, että tietyn varmuusra- jan alittaminen tuo aina mukanaan omat riskinsä. Ilmenee aina jotakin, jota saa sitten katua. Hetken kiihkossa harkintakyky pettää, tehdään kiireellisiä päätöksiä ja aina on tulos sama. Miten moni kaunis koti onkaan tuhoutunut, miten moni lupaavasti alka­nut ihmiselämä…

posted in: Yleinen

Suomuurainseikkailu

posted by: Adam Smith

Kommentit pois päältä artikkelissa Suomuurainseikkailu

Niin he sitten lähtevät kohti suurta suomuurain- seikkailua. Pojat juoksevat edellä, mutta Raisa pitää äitinsä kädestä kiinni, poimii maasta kiviä, käpyjä ja kaarnanpalasia ja kyselee:

– Mikä tää on? Kenen tää on?

Polku kulkee korkealla harjanteella, ja vasemmalla puolella välkkyy lampi. Mäntymetsä polun molem­milla puolilla on kaunista ja suoraa. Kun katsoo ylös, niin näkee tuulen kulkevan latvoissa ja pöyhivän välkkyviä neulaskimppuja.

Cloudberry

Suomuurain eli lakka

He vaeltavat keskustellen ja huudellen runsaanlaisen kilometrin ja saapuvat jäkäläiselle kangasnie­melle, joka pistää kauas suolle. Seurue menee aivan niemekkeen kärkeen, josta he löytävät vanhan leiri, paikan. Siellä on suuren nuotion sija ja sen ympä­rillä hiekalle tallattu maaperä. Maassa lojuu puita joita on kirveellä veistetty. Leiripaikka on kymme­nen askeleen laajuisella aukeamalla. Ympärillä sei­soo isoja, turvallisia mäntyjättiläisiä, joiden jokai­nen oksa on miellyttävän jykevä ja kyhmyinen. Al­haalla, suon ja kangasmaan rajassa on kuin onkin lähde. Lähteen reunalla on vanhoja tuohilippejä ja pari harmaantunutta hirttä jalansijoiksi.

Erikoisen hauskoja varjoja lankeaa puista maan pinnalle, joka on laajalti valkean poronjäkälän peitossa, mutta onhan siellä pikari jäkälääkin ja Is­lannin jäkälää. Muurahaiset vilistävät yhtenä vir­tana omilla poluillaan. Lähteen vierellä lentelee sudenkorentoja, joilla on kirkkaan siniset siivet.

Ja siinä edessä aukeaa suo, ei kovin suuri, mutta ei niitä pienimpiäkään. Enimmäkseen se on varpuinen, mutta tuolla neljänneskilometrin päässä on lampi, jonka ympärillä on paljas rahkasammalvyöhyke muutamine mättäineen. Lammen itärannalla kelluu veden pinnalla rahkasaari, jonka kapea kannas yhdistää maahan.

Sää on kirkas ja lämmin, sellainen armas elokuun aurinkopäivä, jolloin murjotuinkin mieli saa rauhan, jopa riehahtaa iloiseksikin. Suolla on omat salaperäi­set keinonsa kiehtoa vaeltajansa; se uhoaa voimak­kaita tuoksuja runsaista varvuistaan. Suolla on sa­dat vuosikertansa kuten hyvällä viinilajilla, sen aikojentakaiset, maatuvat kasvustokerrokset tuovat sanoman menneistä kesistä ja auringoista, menneistä sateista ja kukoistuskausista. Kaikki on siihen säi­lötty: auringonpaiste ja pilvi-illat, jolloin viklo lentää valittaen suon salmesta kohti sateista kaukaisuutta. On siinä syksykin; ensi pakkasen himmeä kuura ja sinivalkoinen teerenpeli keltaisella saravainiolla. Ja entä puronvarren koivuvesakon tuoksu, kun ukkos- pilvi yön myrskyttyänsä väistyy koillisen avaruu­teen, ja lounaasta näkyy selkeän taivaan kuulas äärettömyys.

Kuuluu asiaan, että suo kasvattaa kaksi erikois­laatuista marjaa. Näistä karpalo, tuo kirpeä peijakas, on ottanut itseensä suon happaman mieliharmin; pistävien syyspakkasten, mutaveden ja kiitävän lumituiskun tuottaman ärtyisyyden. Mutta lakka on kesän ja auringon marja. Kun maistelee hartaasti suomuuraimen aromia, niin tulee mieleen helteisen poutapäivän kultaiset kiharat suurien rämemaiden yläpuolella ja värisevä auer tuolla suonsalmessa, jossa vedet juoksevat alaspäin toisille soille. Mel­keinpä kuulee kaukaisen kurjen huudon ja aistii van­hat pitkospuut, rytmikkäät väeltäjanaskeleet, hien ja janon.

– Tähän jätämme eväskorin ja kaikki ylimääräi­set varusteet, sanoo Hamsteri. — Nostetaan ne puun- oksaan, niin ei tarvitse pelätä lampaita. Mitä tuu­maatte, kunhan ensin tässä hengähdämme, niin sit­ten lähdemme marjaan ja tunnin parin päästä tu­lemme jo kahvia keittämään.

– Hjoo! sanoo Rurik ja katselee silmiään siristelien päin aurinkoa. — Minä keitän kahvin. Se o hauskaa puuhaa. Keitänkin väkevän kahvin. Tellu eikö jätetä Naku ja Raisa tähän leiripaikalle?

– Ää! huutaa Raisa paheksuvasti.

– En jää tänne sen tytön kanssa! vastustelee Naku ja esittää sitten ehtonsa. — Nikun on kanssa jäätävä tänne.

– Kaikki lapset jäävät leiripaikalle, määrää Tellu.

– Niku on johtajana. Raisa, ei äiti mene kauas. Äiti ja isä ja Hamsteri menevät tuonne noin ja ovat koko ajan näkyvissä. Jos jotakin tarvitsette, niin huuta- kaa meille. Tässä on Raisan huivi, ja sillä sinä vil­kutat äidille. Niinhän? Onhan Raisa äidin kiltti tyttö?

– Anna neekerikaramellia! pyytää pieni Raisa ja paijaa äidin poskea.

– Lakritsaa, lakeria! huutaa Naku

– Mulle kans! vaatii Niku.

Tellu jakaa heille lakritsaa. Hamsteri antaa lapsille luottamustehtäväksi polttopuiden keräämisen. Hän osaa neuvoa niin jännittävästi, että lapset tuijotta­vat pyörein silmin männistön alle ja etsivät kiintoisia oksia ja käpyjä. Tellu neuvoo, miten mustikka ero­tetaan variksenmarjasta. Raisa kyyristyy maahan ja käy tavoittelemaan mustia marjoja haparoivilla nukensormillaan. Useimmat marjat murskautuvat hänen käsissään, ja tyttö mutisee itsekseen. Hän ähkii kyyrysillään maassa ja on herttainen.

Aikuiset laskeutuvat suolle, Tellu ja Rurik odottavaisina, mutta Hamsteri vastuunsa tuntevana.

– Joko kohta mahdollisesti alkaa näkyä lakkoja? kysyy Rurik. — Voitko sanoa, Hamsteri, kasvaako lakka yleensä … noin keskellä suota vai suon reu­nalla? Tarjoaako jokainen suon kohta sille yhtäläiset mahdollisuudet kehittyä?

– Lakka on arvaamaton valitessaan kasvupaik­kansa, sanoo Hamsteri varovasti. — Sitä pitää etsiä ja etsiä. Voit kävellä peninkulmittani aivan loista­villa paikoilla löytämättä juuri mitään, kunnes yht­äkkiä polkaiset sananmukaisesti lakkapuuroon. Edes­säsi, parin aarin alalla, on vaunulasteittain lakkoja tai ainakin melkein sankollinen. Mätät niitä ämpä­riin kaksin käsin, silmät harittaen, sydän jyskyttäen!

– Luuletko, että kohta olemme melkoisella lakkapaikalla, kysyy Rurik ja katselee halukkaasti ympä­rilleen.

– Uskonpa, että se on mahdollisuuksien rajoissa, sanoo Hamsteri huolestuneesti.

– Raisaa! huutaa Tellu ja vilkuttaa kädellään. Tyttö vilkuttaa takaisin ja kiljuu ilosta.

– Täällä on hirveästi mustikoita! huutaa Niku.

– Niku, ota Raisalta huivi pois, ettei se sotke sitä!

– Joo, äiti! vastaa Niku kuuliaisena.

– Lakkoja näkyvissä! julistaa Hamsteri. Hän pyyhkäisee helpottuneesti otsaansa.

Tosiaankin, siinä niitä on harvakseltaan suopursu­jen ja kortteiden alla. Ne kuumottavat siellä mehevän kuultavina. On ihmeellistä nähdä tuollaisia värejä Suomessa. Kun tarkkaankin muistelee on vaikea muistuttaa mieleen niin eteläistä, aurinkoista väriä kuin kypsällä suomuuraimella on.

— Hamsterit Rurik ja Tellu käyvät riemuissaan lakkojen kimppuun. Heidän mielestään niitä on paljon. Tellu kaa­kattaa ja Rurik kotkottaa. Hamsteri on sen näköi­nen, että enkös minä sitä jo sanonut. He poimivat innokkaasti, mutta kun raakileet ja pahentuneet marjat jätetään poimimatta, ei saalis ole mainittava. Ehkä noin viisi senttiä korkealta on lakkoja sank­kojen pohjalla.

posted in: Yleinen

Melkoinen matka

posted by: Adam Smith

Kommentit pois päältä artikkelissa Melkoinen matka

Vuokra-auton suuntavalot vilkuttavat ja auto hil­jentää vauhtia etsiytyen tien oikeaan laitaan. Kun auto pysähtyy, aukeaa samassa ovi ja Hamsteri loik­kaa tielle alkaen pälyä ympärilleen. Mutta kauan ei hänen tarvitse vilkuilla tiepuoleen, ennen kuin hän huudahtaa autoilijalle:

-Olin väärässä! Ajetaan vielä puoli kilometriä. Erehdyin tienhaarasta.

Rurikille hän selittää:

-Johan sanoin sinulle, että parhaille lakkapai­koille johtavat tiet ovat melkein mahdottomia ha­vaita. Metsä ympärillä on viattoman ja arkipäiväisen näköinen, tuskin kenellekään juolahtaa mieleen epäillä, että viimeistään kilometrin päässä suot huo­kailevat runsaan marjasadon painon alla.

He ajavat vielä vähän matkaa ja jäävät sitten pois autosta.

Lähtö on hauskaa katseltavaa, sillä seurue on jän­nittävän näköinen. Tellu on pukeutunut niin kuin luultavasti pitääkin, hänellä on tuulitakki ja kirjava huivi. Hän vilkuttaa autoilijalle ja niistää Raisan nenän. Rurik on löytänyt jostakin vanhan puseron ja erittäin ilkeännäköisen lippalakin. Vyöllä riippuu pitkä lapinpuukko ja kompassi, joka näyttää väärin. Niku ja Naku ovat tavallisessa asepuvussaan, mutta Niku on ylpeä saadessaan kantaa pientä laukkua, jossa on Hamsterin kartta. Hamsterilla on metsäs­täjän hattu ja väljä vaatekappale, josta ei saa selvää, haluaako se olla takki vai pusero. Jalkansa hän on suojannut ruotsalaisilla kumisaappailla, joiden ras­kauden korvaa se hyvä puoli, että ne Hamsterin mie­lestä eniten muistuttavat Alaskan tarunomaisten trapperien jalkineita.

Juurista punottu eväskori on täynnä lupauksia rattoisasta lounashetkestä. Rurik riiputtaa toisessa kädessä muovipussia, jossa on Hamsterin nokinen kahvipannu. Ja kaikilla on marja-astioita, Raisalla kuitenkin vain emalimuki, jonka kylkiä koristavat Hessun ja Mikki-hiiren veljenpoikien kuvat.

posted in: Yleinen