Suomuurainseikkailu

posted by: Adam Smith

Kommentit pois päältä artikkelissa Suomuurainseikkailu

Niin he sitten lähtevät kohti suurta suomuurain- seikkailua. Pojat juoksevat edellä, mutta Raisa pitää äitinsä kädestä kiinni, poimii maasta kiviä, käpyjä ja kaarnanpalasia ja kyselee:

– Mikä tää on? Kenen tää on?

Polku kulkee korkealla harjanteella, ja vasemmalla puolella välkkyy lampi. Mäntymetsä polun molem­milla puolilla on kaunista ja suoraa. Kun katsoo ylös, niin näkee tuulen kulkevan latvoissa ja pöyhivän välkkyviä neulaskimppuja.

Cloudberry

Suomuurain eli lakka

He vaeltavat keskustellen ja huudellen runsaanlaisen kilometrin ja saapuvat jäkäläiselle kangasnie­melle, joka pistää kauas suolle. Seurue menee aivan niemekkeen kärkeen, josta he löytävät vanhan leiri, paikan. Siellä on suuren nuotion sija ja sen ympä­rillä hiekalle tallattu maaperä. Maassa lojuu puita joita on kirveellä veistetty. Leiripaikka on kymme­nen askeleen laajuisella aukeamalla. Ympärillä sei­soo isoja, turvallisia mäntyjättiläisiä, joiden jokai­nen oksa on miellyttävän jykevä ja kyhmyinen. Al­haalla, suon ja kangasmaan rajassa on kuin onkin lähde. Lähteen reunalla on vanhoja tuohilippejä ja pari harmaantunutta hirttä jalansijoiksi.

Erikoisen hauskoja varjoja lankeaa puista maan pinnalle, joka on laajalti valkean poronjäkälän peitossa, mutta onhan siellä pikari jäkälääkin ja Is­lannin jäkälää. Muurahaiset vilistävät yhtenä vir­tana omilla poluillaan. Lähteen vierellä lentelee sudenkorentoja, joilla on kirkkaan siniset siivet.

Ja siinä edessä aukeaa suo, ei kovin suuri, mutta ei niitä pienimpiäkään. Enimmäkseen se on varpuinen, mutta tuolla neljänneskilometrin päässä on lampi, jonka ympärillä on paljas rahkasammalvyöhyke muutamine mättäineen. Lammen itärannalla kelluu veden pinnalla rahkasaari, jonka kapea kannas yhdistää maahan.

Sää on kirkas ja lämmin, sellainen armas elokuun aurinkopäivä, jolloin murjotuinkin mieli saa rauhan, jopa riehahtaa iloiseksikin. Suolla on omat salaperäi­set keinonsa kiehtoa vaeltajansa; se uhoaa voimak­kaita tuoksuja runsaista varvuistaan. Suolla on sa­dat vuosikertansa kuten hyvällä viinilajilla, sen aikojentakaiset, maatuvat kasvustokerrokset tuovat sanoman menneistä kesistä ja auringoista, menneistä sateista ja kukoistuskausista. Kaikki on siihen säi­lötty: auringonpaiste ja pilvi-illat, jolloin viklo lentää valittaen suon salmesta kohti sateista kaukaisuutta. On siinä syksykin; ensi pakkasen himmeä kuura ja sinivalkoinen teerenpeli keltaisella saravainiolla. Ja entä puronvarren koivuvesakon tuoksu, kun ukkos- pilvi yön myrskyttyänsä väistyy koillisen avaruu­teen, ja lounaasta näkyy selkeän taivaan kuulas äärettömyys.

Kuuluu asiaan, että suo kasvattaa kaksi erikois­laatuista marjaa. Näistä karpalo, tuo kirpeä peijakas, on ottanut itseensä suon happaman mieliharmin; pistävien syyspakkasten, mutaveden ja kiitävän lumituiskun tuottaman ärtyisyyden. Mutta lakka on kesän ja auringon marja. Kun maistelee hartaasti suomuuraimen aromia, niin tulee mieleen helteisen poutapäivän kultaiset kiharat suurien rämemaiden yläpuolella ja värisevä auer tuolla suonsalmessa, jossa vedet juoksevat alaspäin toisille soille. Mel­keinpä kuulee kaukaisen kurjen huudon ja aistii van­hat pitkospuut, rytmikkäät väeltäjanaskeleet, hien ja janon.

– Tähän jätämme eväskorin ja kaikki ylimääräi­set varusteet, sanoo Hamsteri. — Nostetaan ne puun- oksaan, niin ei tarvitse pelätä lampaita. Mitä tuu­maatte, kunhan ensin tässä hengähdämme, niin sit­ten lähdemme marjaan ja tunnin parin päästä tu­lemme jo kahvia keittämään.

– Hjoo! sanoo Rurik ja katselee silmiään siristelien päin aurinkoa. — Minä keitän kahvin. Se o hauskaa puuhaa. Keitänkin väkevän kahvin. Tellu eikö jätetä Naku ja Raisa tähän leiripaikalle?

– Ää! huutaa Raisa paheksuvasti.

– En jää tänne sen tytön kanssa! vastustelee Naku ja esittää sitten ehtonsa. — Nikun on kanssa jäätävä tänne.

– Kaikki lapset jäävät leiripaikalle, määrää Tellu.

– Niku on johtajana. Raisa, ei äiti mene kauas. Äiti ja isä ja Hamsteri menevät tuonne noin ja ovat koko ajan näkyvissä. Jos jotakin tarvitsette, niin huuta- kaa meille. Tässä on Raisan huivi, ja sillä sinä vil­kutat äidille. Niinhän? Onhan Raisa äidin kiltti tyttö?

– Anna neekerikaramellia! pyytää pieni Raisa ja paijaa äidin poskea.

– Lakritsaa, lakeria! huutaa Naku

– Mulle kans! vaatii Niku.

Tellu jakaa heille lakritsaa. Hamsteri antaa lapsille luottamustehtäväksi polttopuiden keräämisen. Hän osaa neuvoa niin jännittävästi, että lapset tuijotta­vat pyörein silmin männistön alle ja etsivät kiintoisia oksia ja käpyjä. Tellu neuvoo, miten mustikka ero­tetaan variksenmarjasta. Raisa kyyristyy maahan ja käy tavoittelemaan mustia marjoja haparoivilla nukensormillaan. Useimmat marjat murskautuvat hänen käsissään, ja tyttö mutisee itsekseen. Hän ähkii kyyrysillään maassa ja on herttainen.

Aikuiset laskeutuvat suolle, Tellu ja Rurik odottavaisina, mutta Hamsteri vastuunsa tuntevana.

– Joko kohta mahdollisesti alkaa näkyä lakkoja? kysyy Rurik. — Voitko sanoa, Hamsteri, kasvaako lakka yleensä … noin keskellä suota vai suon reu­nalla? Tarjoaako jokainen suon kohta sille yhtäläiset mahdollisuudet kehittyä?

– Lakka on arvaamaton valitessaan kasvupaik­kansa, sanoo Hamsteri varovasti. — Sitä pitää etsiä ja etsiä. Voit kävellä peninkulmittani aivan loista­villa paikoilla löytämättä juuri mitään, kunnes yht­äkkiä polkaiset sananmukaisesti lakkapuuroon. Edes­säsi, parin aarin alalla, on vaunulasteittain lakkoja tai ainakin melkein sankollinen. Mätät niitä ämpä­riin kaksin käsin, silmät harittaen, sydän jyskyttäen!

– Luuletko, että kohta olemme melkoisella lakkapaikalla, kysyy Rurik ja katselee halukkaasti ympä­rilleen.

– Uskonpa, että se on mahdollisuuksien rajoissa, sanoo Hamsteri huolestuneesti.

– Raisaa! huutaa Tellu ja vilkuttaa kädellään. Tyttö vilkuttaa takaisin ja kiljuu ilosta.

– Täällä on hirveästi mustikoita! huutaa Niku.

– Niku, ota Raisalta huivi pois, ettei se sotke sitä!

– Joo, äiti! vastaa Niku kuuliaisena.

– Lakkoja näkyvissä! julistaa Hamsteri. Hän pyyhkäisee helpottuneesti otsaansa.

Tosiaankin, siinä niitä on harvakseltaan suopursu­jen ja kortteiden alla. Ne kuumottavat siellä mehevän kuultavina. On ihmeellistä nähdä tuollaisia värejä Suomessa. Kun tarkkaankin muistelee on vaikea muistuttaa mieleen niin eteläistä, aurinkoista väriä kuin kypsällä suomuuraimella on.

— Hamsterit Rurik ja Tellu käyvät riemuissaan lakkojen kimppuun. Heidän mielestään niitä on paljon. Tellu kaa­kattaa ja Rurik kotkottaa. Hamsteri on sen näköi­nen, että enkös minä sitä jo sanonut. He poimivat innokkaasti, mutta kun raakileet ja pahentuneet marjat jätetään poimimatta, ei saalis ole mainittava. Ehkä noin viisi senttiä korkealta on lakkoja sank­kojen pohjalla.

posted in: Yleinen

Comments are closed